Whippet-Tapahtumassa

Eilen oli pitkä ja raskas päivä niin koirilla kuin emännälläkin. Klaukkalassa järjestetyssä epävirallisessa Whippet-Harrastajien tapahtumassa vierähti matkoineen kaikkineen liki kymmenen tuntia, ihan liikaa siis. Paikalla oli lähes 120 whippetiä, tuomareita vain kaksi, arvostelu varsin perusteellista (mikä ei sinänsä ole huono asia) ja normaaleiden luokkien lisäksi päivään oli tungettu kaiken maailman ylimääräisiä kilpailuja, kuten paras pää ja ilme sekä liikkeet, unohtamatta loputtomia BIS-kilpailuja päivän lopuksi. Tällä hetkellä takki on totaalisen tyhjä ja viimeinenkin näyttelyinnostus kadonnut taivaan tuuliin.

Tapahtuma alkoi parin tunnin odottelulla, olimme paikalla kymmenen maissa ja pennut pääsivät kehään puolen päivän aikoihin. Sinnille saatiin tulokseksi lähinnä paha mieli ja vakaa päätös, että pikkuotusta ei raahata enää yhteenkään turhaan pentukehään, eikä luultavasti kovin moneen, jos yhteenkään, aikuiskehäänkään, ellei jotain todella kummallista tapahdu. Jo Kaapelitehtaalla se oli selvästi tyytymätön koko näyttelytouhuun, Klaukkalassa vielä enemmän.

Tarttui Sinnille matkaan jotain hyvääkin, nimittäin upouusi Vinttipisteen takki. Hillityt värit sopivat pienelle yrmylle mainiosti, Simppa ei ole varsinaisesti vaaleanpunainen ja pörröinen.

Olen aiemminkin muistaakseni maininnut, että Sinni ei ole erityisen sosiaalinen. Kyse ei ole arkuudesta, sosiaalistamisen puutteesta tai huonoista kokemuksista. Sitä ei vain yksinkertaisesti vieraat kiinnosta. Sinni ei väistä ihmisiä, Sinni ei arastele muita koiria, se ei vain haluaisi olla missään tekemisissä niiden kanssa ja kokee omaan tilaansa tunkeutumisen hyvin epäkohteliaana. Normaalisti iloisesta, hassusta lelutiikeristä kuoriutuu näyttelypaikalla hapannaamainen kulmiensa alta mulkoileva katkarapu, joka mielellään toivottaisi joka ikisen hännänheiluttajan ja lässyttäjän hornan tuuttiin. Haluaisin tulevaisuudessakin olla persoonallisen pikkuötökän luottamuksen arvoinen, joten Simpan pakottaminen täysin turhaan tilanteisiin, joissa sillä on epämukavaa, ei tunnu kovin kannattavalta.

Maisa on tietyllä tapaa pikkusiskonsa vastakohta. Hömppä blondi on täpinöissään kun sitä huomioidaan ja se saa esitellä namintuijotuskykyjään ja tietenkin syödä niitä namuja. Maikku lähtee luottavaisesti kenen hyvänsä matkaan, jokainen koira on mahdollinen uusi ystävä ja ihmiset ovat huisin mahtavia, niiltä voi saada herkkuja ja silityksiä. Eilen Maisa näytteli itselleen kassikaupalla pyttyjä, rusetteja ja muuta rompetta. Tuloksista muistuu mieleen lähinnä PN2 ja BIS-nuori. Tuomaria ei selvästikään haitannut, että Makkonen on juoksun jäljiltä löysä, paksu ja pöhöttynyt. Taisi tyttönen käydä myös kilpailemassa näteimmästä nassusta ja hienoimmista liikkeistä. Kiitos Maisan handlereille, Muikkusella taisi olla ihan hauskaa.

Maikku ja painonsa verran palkintoja. Harmi kyllä, palkintokassista löytynyt 

Top Caniksen heijastinpanta on tehty jollekin huomattavasti 

paksukaulaisemmalle kaverille.

Ja sitten taas siihen valitusmoodiin. Miten mielekästä on harrastaa lajia, josta saa maksaa itsensä kipeäksi ja tapahtumapaikalla tulee lähinnä tuijotettua kelloa ja mietittyä koska saa lähteä kotiin? Mitä koirille tai minulle jää näyttelyharrastuksesta käteen? Kuten todettu, Sinnille lähinnä paha mieli. Minulle ei varsinaisesti sitä, mutta ei kyllä paljon muutakaan. Olen varmaan jotenkin viallinen, kun en ole onnistunut kaivamaan itsestäni minkäänlaista kilpailuviettiä. Koirien menestys ei nosta niiden arvoa silmissäni, Maisasta tykkäisin aivan yhtä paljon vaikka KoiraNetissä tulosrivi näyttäisi pelkkää T:tä. En myöskään elättele mitään kasvatushaaveita, joten senkään takia en tarvitse koirilleni titteleitä. Maisa on suunnitelmissa leikkauttaa viimeistään seuraavien juoksujen jälkeen, ellei jo aiemmin, ja Sinnikin sitten aikanaan.

Näytelkää keskenänne, minä syön isosiskon korvan! T. Sinni

Monet sanovat että näyttelyihin mennään tapaamaan tuttuja ja katsomaan hienoja koiria. Noh, tapaan valtaosaa niistä tutuista muutenkin kohtuullisen usein, ei sitä varten tarvitse näyttelyihin asti lähteä. Ja mitä tulee niihin vieraisiin ihmisiin ja koiriin, meissä taitaa olla Sinnin kanssa jotain samaa: ei kiinnosta, sori vaan. Minulle on yks hailee kenen koira voittaa ja kuka saa tällä kertaa H:n. Kehiä jaksan seurata juuri ja juuri sen verran, että tiedän milloin suunnilleen on Maisan vuoro. En myöskään ole yleensä kovin innostunut virittelemään small talkia täysin tuntemattomien kanssa kehän laidalla. Toki olen iloinen tuttujen koirien menestyksestä eikä varsinaisesti harmita jos Maisa pärjää, tuloksilla kuitenkin on merkitystä mm. kasvattajalle ja lähisukulaisten omistajille. Mutta maineen ja kunnian kerääminen jollekulle toiselle on kieltämättä hiukan erikoinen lähtökohta harrastukselle, eikö?

Kohta on taas kevät ja näyttelykausi pyörähtää kunnolla käyntiin. Tällä hetkellä ei juurikaan kiinnosta ilmoittaa Maisaa yhtään minnekään. Ajatuskin jostain erkkarista lähinnä kauhistuttaa. Kymmentuntinen päivä hirveässä helteessä tai vaihtoehtoisesti kaatosateessa ei vastaa käsitystäni hauskanpidosta, ei vaikka kuinka olisi arvostettu kasvattajatuomari koiria härkkimässä. Ei sillä, on niitä kivojakin näyttelyreissuja ollut, useampikin. Niitä yhdistää lyhyt matka, hyvä seura, mukava keli ja kohtuullinen koiramäärä. Sisänäyttelyt voisi suosiolla jättää tulevaisuudessa kokonaan väliin, ahtaissa tiloissa juhlii lähinnä taudit. Samoin sellaiset joihin aivan varmasti ilmoitetaan hillitön määrä koiria. Ja yli tunnin ajomatkan päässä olevat.  Ristiinaan ajaa mökiltä reilussa puolessa tunnissa, Maisa voisi käydä siellä heinäkuussa syömässä nakkia. Ehkä.

Joko saa namuja?