Tuloksia ja treenikauden avaus

Mittaustuloksia ja terveystuloksia, niitä on viime aikoina haalittu. Molemmat likat kävivät mittakepin alla tuossa viikko takaperin, Sinni kilpailukirjoja ajatellen ja Maisa ihan muuten vaan. Makkosellehan tämä oli nyt uusintamittaus, 1-vuotiaana neiti mitattiin 47,5-senttiseksi. Kahdessa vuodessa tyttönen on painunut kasaan kaksi milliä, lopullinen lukema siis 47,3 cm. Sinnille tämä oli ensimmäinen mittaus, kovasti piti jännittää ja varvistella joten aika niukin naukin meni ötökkä mittoihin. 47,9 cm oli tulos, tervemenoa uusintaan sitten joskus.

Maisan viime syksynä aloitettu terveystarkkirumba on nyt saatu valmiiksi. Huhtikuun lopulla tarkistettiin Makkulin säihkysilmät, ei valittamista ja terveen paperit. Tällä viikolla piipahdettiin vielä sydänultrassa ja sieltäkin tuli lopulliseksi lausunnoksi "ei DCM/sydämen vajaatoimintaan viittaavia löydöksiä". Mutta. Maisan sydämen supistuvuus on aivan sallitun alarajoilla, laiska pumppu siis. Eläinlääkäri, maan ehdoton sydänguru Seppo Lamberg, suosittelikin uusintatarkastusta 12-18 kk päähän jotta nähdään muuttuuko tilanne mihinkään. Jos arvot tuosta vielä yhtään tippuvat, sydämen toimintaa ei voida enää pitää terveenä ja normaalina. Ennen uusintatarkastusta ei kuitenkaan ole mitään syytä murehtia, muilta osin sydän on kunnossa ja mitään oireitahan Maisalla ei tietenkään ole. Jalostus- ja kilpailukäyttöä Lamberg piti hiukan arveluttavana, mutta meidän eloommehan tuo ei vaikuta. Sterkka-aika oli jo etukäteen varattuna kahden viikon päähän ja vieheestä Maisa ei ole koskaan ollut järin kiinnostunut.

Muuten Makkoselle kuuluu varsin hyvää, juoksumasennus on hellittänyt ja elämä on taas ihan kivaa. Hierojakin kävi aukomassa talven aikana kertyneitä juntturoita ja olo on jo varsin vetreä, vaikka uusintakäsittelyä vielä tarvitaankin. Näyttelykausikin avataan ihan pian, Royal Canin Show Tuomarinkartanolla olisi ohjelmassa tulevana viikonloppuna.

Mökkeilyä. Maisa arvostaa.

Sinni puolestaan pääsi vihdoin ja viimein takaisin rakkaimman harrastuksensa pariin. Rally-tokoahan olemme melko ahkerasti treenailleet koko kevään kummankin elikon kanssa ja kovasti tytöt tykkäävätkin, mutta ei ole Sinnin mielestä konepupun voittanutta. Kauden ensimmäinen veto radalla oli varsin muikeaa katsottavaa, ötökkä livahti lähtökoppiin kuin öljytty silakka ja viiletti 350 metriä kuin vanha tekijä. Ei hullummin, kun muistaa että Sinni on vain kerran aiemmin lähtenyt suljetusta kopista ja siitäkin on noin 9 kuukautta aikaa. Hidashan se on kuin mikä, mutta pääasia että otuksella on hauskaa.

Pitää vielä kehaista pikkutiikerin käytöstä treenipaikalla. Neiti ei tosiaankaan turhista hötkyile, ei huuda, kilju, kisko tai muutenkaan tuhlaa energiaansa epäolennaisuuksiin. Simpu on täysin viilipytty siihen hetkeen asti kun mennään portista lähtöalueelle. Silloin koko koiran asenne muuttuu täysin, kantapäillä hiippailija herää eloon ja lähestyy lähtökoppeja neliveto päällä. Koppiin sitä ei tosiaankaan tarvitse tunkea, Sinni hakeutuu itse ihan etuveräjään kiinni ja murisee hiljaa itsekseen kunnes harmilliset rajoittimet aukeavat ja hullu lapsi pääsee murhaamaan muovisuikaleita. Kyllä siitä vielä kilpailija leivotaan!

Kahluulämmintä järvivettä

Makkonen elementissään

(Kameraa on tullut ulkoilutettua rikollisen vähän, joten huonolaatuisilla puhelinkuvilla on pärjättävä...)

Kevättä kohti

Kaunokainen

Takatalvi on selätetty eikä toista toivottavasti tule, joten olisi kaiketi aika heräillä talvihorroksesta. Tai toiset heräilevät, toiset eivät ehkä niinkään. Ne kovin kammotut Toiset Juoksut iskivät Maisa-paran kimppuun tammikuun lopussa ja neitikoiran elämähän siitä meni taas pilalle. Kalsarirallia kesti tällä kertaa 4,5 viikkoa, ja masennus iski varsin voimakkaana. Kaikki on kurjaa, mälsää ja tylsää, itkettää ja kitisyttää ja piip-piip-piip kun ruokaakaan ei muka saa riittävästi. Reilu kaksi kuukautta on nyt tuota apaattista lahnaa katseltu, vähitellen alkaa tulla ikävä sitä oikeaa iloista Maisaa. Näillä näkymin Makkonen pääsee ylimääräisistä sisuskaluistaan eroon kesäkuun alussa, jospa sitten saisimme heittää lopulliset hyvästit kaikelle kurjistelulle.

Makku ehti kuun alussa juhlistaa syntymäpäiväänsäkin, 

ikävuosia olisi nyt mittarissa kolme. Hassua että neitokainen on vasta niin nuori, tuntuu kuin se olisi kuulunut olennaisena osana elämään jo paljon kauemmin. Vaikea olisi kyllä kuvitella eloa ilman tuota hönöä blondia, masentuneenakin se vain on niin perin juurin Mahti-Maisa. Saapa nähdä innostutaanko tänä vuonna taas misseilemään Makkosen kanssa, alkukesä menee sairaslomaillessa, mutta toukokuussa ehtisi ehkä jossain piipahtaa ja loppukesästä toki myös...

Toimintasankaritar Sinni sitten... Ötökkä on täynnä virtaa ja koko ajan pitäisi olla jotain actionia. Harrastuskärpänen on jälleen puraissut, tällä kertaa lajina on rally-toko. Alkeiskurssi käytiin helmi-maaliskuussa ja jatkoa olisi luvassa tämän kuun loppupuolella. Simpu tykkää hurjasti (mistäpä tekemisestä se ei tykkäisi...) ja on osoittautunut todella päteväksi rallyilijaksi. Opeilta on tullut paljon positiivista palautetta, mikä tietysti lämmittää mieltä kovin. Vaan pakkohan se on itsekin myöntää, Sinni on mitä mainioin harrastuskaveri. Aina innolla mukana, nopea oppimaan, ei välitä mistään ympäristön häiriötekijöistä ja yksinkertaisesti vain nauttii yhdessä tekemisestä suunnattomasti. 

Juoksuharrastusta ei ole suinkaan unohdettu sitäkään. Rata- ja maastotreenien alkua odotetaan jo kovin, kuntoa on kasvateltu sen mitä jäiset olosuhteet ovat sallineet ja mahdollisuutta viralliseen mittaukseen kytätään silmä kovana. Kovasti houkuttaisi saada kilpailukirjat niin radalle kuin maastoonkin ja toivon mukaan ihan kisoihin asti päästäisiin joskus hamassa tulevaisuudessa. Toki Sinnin kohdalla on täysin mahdollista että parin kanssa tai isommassa porukassa juokseminen ei sitten olekaan ihan itsestäänselvyys... 

Kevään etenemistä ja Maisan lahnakauden loppumista odotellessa... Jos vaikka seuraava blogipäivitys tulisi jo ennen kesää.

Juoksuaskelia muutama viikko sitten. Namin avulla houkuteltuna tosin, kavereiden juoksuhepuleihin Maisa ei osallistu. © Riina Tuominen

Tiikerilapsi. © Riina Tuominen  

Pakko. Päästä. Kovempaa! © Riina Tuominen 

Siskokset. © Riina Tuominen 

Loppuu se tämäkin vuosi

Blogin päivitys ja kaikki muutkin vapaa-ajan aktiviteetit ovat jääneet viime aikoina varsin vähäiselle huomiolle. Gradu vie arkisin kaiken valoisan ajan joten koiraparat ovat joutuneet tyytymään enimmäkseen remmilenkkeilyyn. Lisäksi marraskuun ja joulukuun alun kurjat kelit ovat huomattavasti vähentäneet myös koirien ulkoiluhalukkuutta. Jonkin sortin kaamosmasennus ja talvihorros on siis vallannut taloutemme.

Viimeisen parin kuukauden aikana ei ole oikeastaan tapahtunut mitään sen kummempaa, mitä nyt Maisa teki uuden henkilökohtaisen ennätyksensä itsensä kolhimisessa ja sairastelussa. Matkan varrelle on mahtunut silmävammaa, mahavammaa, jalkavammaa, selkävammaa ja luultavasti vielä asennevammaakin. Eläinlääkäriäkin on jouduttu pariin otteeseen vaivaamaan. Tulipahan testattua Fennian korvauspalvelu, hyvin tuntuu toimivan. Tällä hetkellä Makkonen on muutamaa naarmua lukuun ottamatta täysissä sielun ja ruumiin voimissa, toivottavasti tilanne ei muutu ihan heti.

Makku ja maisema

-20 astetta ei tunnu missään kun vaatetus on kohdillaan

Pikku-Sinni päätti kasvaa kakarasta Isoksi Tytöksi ja pykäsi juoksut tähän väliin. Luojan kiitos ötökkä ei ottanut mallia isosiskostaan, pöksyrumbaa ja suunnatonta halipulaa lukuun ottamatta Simpun maailma ei ole järkkynyt mihinkään eivätkä edes rumat kalsarit masenna. Lievällä kauhulla odotan Maisan seuraavia juoksuja alkaviksi, edellisistä kun alkaa tulla pian vuosi täyteen. Neiti draamakuningatar on ollut viime aikoina kovin iloinen, leikkisä ja hömppä, kovasti harmittaisi nähdä tuon hyväntuulisuuden taas loppuvan.

Pieni Punahilkka

Ai niin, kävihän se Makku kuun alkupuolella Helsinki Winnerissäkin kiepsahtamassa. Tuloksena oli jo perinteeksi muodostunut ERI ja luokkaisjoitus, tällä kertaa kera kovin tylsän arvostelun.

Tällä(kin) kertaa vuosi pistetään pakettiin hiljaisissa ja rauhallisissa tunnelmissa mökkimaisemissa, kuten kuvistakin näkyy. Siskokset latailevat akkujaan peittoon kääriytyneinä ja uneksivat mölinästä ja sätkimisestä päätellen jostain varsin vauhdikkaasta, ehkäpä pupujahdista. Siispä mukavaa ja rentouttavaa vuodenvaihdetta itse kullekin, saapa nähdä mitä ensi vuosi tuo tullessaan!

Vuodenvaihteen whippetburrito

Oho, lokakuu

Niin se aika vaan rientää. Syksy on mennyt ihan hujauksessa, tuntuu että jatkuvasti on hirveä vauhti päällä. Olen ollut elokuun puolivälistä asti enemmän tai vähemmän joutilaana, mikä on tietysti tarkoittanut koirien kannalta runsaasti aktiviteetteja ja kivaa yhteistä tekemistä. Uusia lenkkimaastoja on löytynyt sieltä sun täältä ja vanhojakin on koluttu ahkerasti. Siihen tulee nyt kuitenkin stoppi, gradun parissa askartelu alkaa toden teolla ihan lähiaikoina ja samalla saamme heittää hyvästit pitkille valoisaan aikaan tapahtuville arkipäivälenkeille. Kurjaa sinänsä, mutta eipä oikein mahda mitään.

Siskokset...

Maisan kanssa on alkusyksystä ravattu tiuhaan osteopaatilla. Neitokainen alkoi taas olla kovin jumiutuneen ja köpöttäväisen oloinen, ja kaiken maailman juntturaahan sieltä sitten löytyi. Tällä kertaa jumien mahdolliseksi alkulähteeksi arveltiin oikeaa polvea, siellä tuntui olevan ylimääräistä rutinaa ja löysyyttä. Tulipa sitten vihdoin mitta täyteen tuota Makkosen toistuvaa reistailua ja kärräsin likan eläinlääkäriin perusteellisiin tutkimuksiin ja läpivalaisuun. Maisalle tehtiin virallinen polvitarkastus ja napattiin kintuista vielä röntgenitkin, jos niissä olisi vaikka jotain kummaa näkynyt. Ja kun nyt joka tapauksessa piti kuvaukseen rauhoittaa, otettiin samalla vaivalla myös viralliset lonkka-, kyynär- ja selkäkuvat.

Polvien virallinen tulos on 0/0 eikä kuvissakaan mitään sen kummempaa näkynyt, mutta oikeassa polvessa on hiukan löysyyttä, jänteessä paksuuntumaa eikä koipi oikein oikene samalla tavalla kuin vasen. Merkit viittaavat aika vahvasti johonkin vanhaan vammaan, ja kyllähän Maisa tuota polveaan on useampaan otteeseen kovastikin kolhinut. Aika todennäköisesti se on ainakin osasyyllinen Maisan jumiutumisherkkyyteen, mutta muuten ei vaikuta elämään mitenkään. Selkäkuvissa olisi alustavan arvion mukaan saattanut olla jotain jännittävää, mutta Kennelliitosta tullut lopullinen rimpsu oli LTV0, SP0, VA0 eli kaikki kunnossa. Lonkat A/A ja kyynärät 0/0, eli niidenkin suhteen kaikki hyvin. Onpahan nyt ainakin tutkittu ja normaalia eloa jatketaan rauhallisin mielin.

Ei taida olla Maisassa mitään vauhtia hidastavaa vaivaa

Tutkat tarkkailevat ympäristöä

Vienosti naurattaa

Sinnin kanssa piipahdimme jokin aika sitten mätsärissä pokkaamassa BIS-2 -sijoituksen ja palkintojen joukosta löytyi lahjakortti Citykoiran Kaveri -nimisen yrityksen kurssille. Eipä siinä sitten muuta kuin ilmoittautumaan mölliagilitytreeneihin, pitäähän sitä pikkuelukan kanssa jotain harrastella kun juoksupuuhien osalta kausi loppui niin aikaisin. Agilitykurssista on nyt puolet takana ja kivaa on ollut. Kurssilla tehtävät radat ovat jo varsin pitkiä ja melko haastavia, vaikka koostuvatkin toistaiseksi vain putkista ja hyppyesteistä. Sinni on hurjan taitava ja tekee hommia suurella innolla, harmi vain että ötökällä on lisävarusteena rakettimoottorit eikä minulla ole toivoakaan pysyä sen vauhdissa. Onneksi raitapaidasta löytyy myös varsin toimiva kauko-ohjaus, mutta ei sekään kaikkea pelasta. Kiire tulee, Simpun jarrut kun taitavat olla pysyvästi epäkunnossa. Noh, pääasia että on hauskaa, eikö?

Simpuakin hymyilyttää

Säälittävä mangusti

Bojoing!

Missikisoja ja maastojuoksua

Viimeinen viikko on ollut taloudessamme kohtuullisen menestyksekäs ainakin harrastusrintamalla. Lauantaina 6.9. Maisa käväisi Tuomarinkartanolla Mastery syysnäyttelyssä pyörähtämässä. Kasvattajan taitavissa käsissä Makkonen pani kehässä jälleen kerran parastaan ja nappasi ensin avoimen luokan voiton ERI:n ja SA:n kera. Paras narttu -kehässä menestys jatkui, lopullinen sijoitus oli PN2 kera ihka ensimmäisen sertin! Maisan esiintymistä on aina mukavaa katsoa. Neiti tuntuu todella viihtyvän kehässä, asia josta itse yllätyn kerta toisensa jälkeen. Muikea arvostelu löytyy totuttuun tapaan Maisan tulossivulta. Ennen kotiutumista Maisasta ja Sinnistä napattiin vielä uudet pönötysposeeraukset, taitavasta handlauksesta vastasi Pia Mannilla ja kameraa käytteli Riina Tuominen, kiitos heille!

Maisa 2,5 v

Sinni 13 kk

Maisan kehäposeeraus. Tällä suorituksella hurmattiin tuomari!

Tänään puolestaan Sinni osallistui Hyvinkäällä VINTYT ry:n järjestämään möllimaastojuoksukilpailuun. Sinnin kanssa ei kesällä koskaan ehditty maastotreeneihin, joten lähdimme liikenteeseen ilman mitään odotuksia ja pienessä jännityksessä. Sinnin viehevarmuutta en matkaan lähtiessä epäillyt lainkaan, neiti on jo näyttänyt kyntensä radalla. Sen sijaan pelkäsin, että maastoradan tiukkoihin käännöksiin tottumaton Sirmeli heittää heti ensimmäisessä mutkassa katon kautta ympäri ja katkoo vähintään kaikki luunsa. Paikan päällä alkoi kyllä epäilyttää jo se vieheen perään lähteminenkin. Sinni käyttäytyi kisapaikalla aneemisen rauhallisesti ja näytti lähinnä pystyyn nukahtaneelta, vaikka kovasti yritin sille osoitella viehettä ja saada ötökkää edes etäisesti elävän näköiseksi...

Vaan pitäisihän oma elikko jo tuntea niin hyvin että muistaisi, ettei sillä ole tapana hukata energiaa mihinkään ylimääräiseen vaan kaikki paukut säästetään h-hetkeen. Niin nytkin, heti kun Sinni pääsi lähtöpaikalle ja viehe tuotiin nokan eteen, tiikerinpennun korvat pomppasivat pystyyn, neiti kasvoi kokoa kymmenisen senttiä ja silmiin syttyi se kuuluisa tappajan katse. Simpu ampaisi rakettina vieheen perään, selvitti koko radan kunnialla ja lopuksi vielä murhasi mokoman muovisuikalehässäkän erittäin perusteellisesti. Ylituomarin ja vieheen vetäjän kommentit lämmittivät kyllä mieltä, heidän mukaansa ensikertalaiseksi suoritus ei olisi parempi voinut olla, virallisessa kisassa vastaava juoksu olisi ollut sertin arvoinen ja neiti juoksee todellakin tosissaan ja loistavalla asenteella. Täysin kisavalmiiksikin ötökkää kehuttiin. Toiveet olivat siis kohtuullisen korkealla kun tulokset julkistettiin, mutta silti tuli yllätyksenä, että loppujen lopuksi Simpu oli kovatasoisen nuorten luokan voittaja pistein 237!

Voittajan palkintoposeeraus

Harrastuslinjalla jatketaan edelleenkin. Nyt kun ratatreenikausi on tältä vuodelta ohi, on aika ryhtyä pohdiskelemaan talvikauden kuvioita. Olemme jo ehtineet käydä pari kertaa Koirakoulu Kompassin kaveritreenivuoroilla muistelemassa agilitykiemuroita. Sinnillä oli kesätauon jälkeen esteet edelleen hyvin muistissa ja intoa ja työhalua roppakaupalla. Simpu tuntuu palkkautuvan hurjan hyvin itse tekemisestä, palkkanameilla ei sille ole ihan hirveästi väliä. Ehkäpä ötökän kanssa pitäisi käydä syksyn aikana jokin ohjattu kurssi ja sitten jatkaa treenailua omatoimisesti enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Maisan kanssa jatkamme myös omatoimihöntsäilyä, mutta mitään sen haastavampia kuvioita en lähde sen kanssa kursseille opettelemaan. Makkuli kyllä agilitysta tykkää ja suorittaa tehtävät omalla veikeällä tyylillään, mutta se selvästi nauttii lajista eniten kun harjoitukset ovat lyhyitä ja helppoja ja namin saadakseen ei tarvitse vaivata aivosoluja ihan hirveän paljon.

Maisan tämän hetken ehdoton suosikkilaji löytyi vähän yllättäen ja varsin odottamattomalta suunnalta. Jos joku olisi kesän alussa sanonut, että Maisan omin laji on canicross, olisin varmaan nauranut räkäisesti. Mutta totta se on, Maisa on löytänyt sisäisen vetokoiransa ja hyppelee kenguruloikkia ilohepuleissa kun saa vetovaljaat päälleen ja pääsee naapurin Annan kanssa juoksemaan. Hämmentävää kyllä, Makkonen on lajissa aivan luonnonlahjakkuus, keskittyy täysillä ja yksinkertaisesti toimii! Eikä suorituksesta saa edes nameja palkaksi... Juoksemisen lisäksi uutena lajina on testailtu doboa. Kokeilutunnilla Maisalla oli selvästi hauskaa, lisäksi jumitusherkälle koiralle venyttävät ja syviä lihaksia vahvistavat liikkeet tekevät varsin hyvää. Ja joutuupa omistajakin samalla jumppaamaan! Siispä taidamme suunnistaa Makkosen kanssa vähän pidemmälle kurssille, kunhan sellainen jonain sopivana ajankohtana järjestetään.

Rankan päivän jälkeen uni maistui

Maisakin rentoutui huolella

Paljon onnea, Sinni!

Keskiviikkona 6.8. Sinni saavutti kunnioitettavan yhden vuoden iän! Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, vaikea uskoa että siitä pienestä raidallisesta mytystä on kasvanut pitkäkoipinen ja tulisieluinen nuori neiti. Toisaalta taas tuntuu kuin Sinni olisi ollut täällä aina, on liki mahdotonta kuvitella elämää ennen tuota sähäkkää hurjapäätä.

Varsinaisena synttäripäivänä ei työkiireiden takia ehditty sen kummemmin juhlia, mutta tänä aamuna Sinni pääsi viettämään laatuaikaa synttärilahjansa kanssa. Uusi köysilelu tuntui olevan kovasti ötökän mieleen!

Seikkailua Savossa

Tässä kuussa on on kertynyt ajokilometrejä varsin kiitettävästi, joka perjantai auton nokka on suunnattu Etelä-Savoon järvimaisemiin. Kuun ensimmäisenä viikonloppuna ohjelmassa oli jo perinteeksi muodostunut mökki- ja näyttelyreissu. Tänä vuonna Mikkelissä ei järjestetty näyttelyä, joten retkikohteeksi valikoitui Juva. Ei hullumpi tapahtuma, mitä nyt keli oli vähintäänkin eksoottinen. Hillittömän helteen katkaisi hetkellisesti aivan järjetön kaatosade, eikä meillä tietenkään ollut sateenvarjoja tai mitään muutakaan sateensuojaa mukana. Koirat sentään pääsivät häkkien suojaan. Oikullisestä säästä huolimatta tulosta tuli, arvostelut ja muut nippelitiedot löytyvät tyttöjen omilta tulossivuilta. Maisa pani kehässä parastaan taitavan handlerin käsissä, Sinnin esitin itse. Sirmeli ei edelleenkeen oikein välitä mistän pönötystouhuista ja meinasi kuolla tylsyyteen, mutta käyttäytyi sentään sivistyneesti eikä näyttänyt kohtuuttoman hapanta naamaa. Onnistunut reissu silti kaikin puolin.

Juvan-retken kokoonpano: Wanda, Maisa, Sinni, Taiga, Kiwie

Loch Saimaan hirviö? © Riina Tuominen

Seuraavana viikonloppuna ohjelmassa oli venereissu, reittinä Puumala-Savonlinna-Puumala-mökki. Maisa on kokenut veneilijä ja nauttii matkanteosta, Sinniä hiukan jännitti alkuun, mutta nopeasti sekin rauhoittui torkkumaan ja katselemaan maisemia. Ensimmäinen yö vietettiin Piispanhuvilalla, jossa koirat pääsivät juoksentelemaan vapaana ja tutkimaan paikkaa omatoimisesti. Lisäksi niiden kanssa harjoiteltiin hiukan veneen laidoilla liikkumista, ja pian tytöt jo sujuvasti hoitivat itsensä maihin ja takaisin veneeseen omatoimisesti.

Koko lauantaipäivä vierähti ympäri Savonlinnaa seikkaillessa. Ilmeisesti whippetit eivät ole siellä kovin tavanomainen näky, sillä siskokset saivat melko paljon huomiota osakseen. Etenkin Sinni tuntui herättävän vastaantulijoissa ihmetystä ja erään pikkutytön kohdalla silkkaa kauhua. Lapsukainen oli täysin vakuuttunut, että narun päässä kekkaloi ihan oikea tiikeri eikä suinkaan raidoilla varustettu koira. Kyseinen pikkutiikeri toljotti silmät pyöreänä, kun ihmistaimi rääkyi kurkku suorana ja hyperventiloi äitinsä käsipuolessa roikkuen. Seuraavaa vastaantulijaa Sirmeli sitten mulkaisikin pahalla silmällä, eikä tämä jäänyt tappavan katseen iäkkäältä kohteelta huomaamatta. "Tuolla koiralla on voittajan katse", julisti papparainen juhlallisesti ja tuijotti tuimasti takaisin. Allekirjoittanut meinasi tipahtaa siihen paikkaan kierimään naurusta...

Uskollinen kulkuneuvomme

Savonlinnan tiikeri demonstroi kilpakumppaneita halveksuvaa voittajan katsetta

Sinni myös järjesti ylimääräistä ohjelmaa Savonlinnan satamassa. Pikkuelukka yliarvioi ketteryytensä ja valtavalla itsevarmuudella sohelsi itsensä veneen laidan yli järveen. Onneksi ötökkä on varsin uimataitoinen ja suunnisti määrätietoisesti kohti laituria, jolle sen sai vedestä nostettua. Yllättäen Sirmelin rautainen ego ei saanut pienintäkään kolausta eikä koiralapsi oppinut tapahtuneesta yhtään mitään, vaan rämäpäinen tyyli jatkui koko reissun ajan. Yllätys yllätys pikkukoiralla pidettiin pelastusliivit visusti päällä... Yö Törninpyörän laiturissa sujui onneksi varsin rauhallisissa merkeissä, kummasti vaan neljä ihmistä ja kaksi koiraa mahtuu Flipper 740:een riittävän mukavasti. Sunnuntain paluumatkalla veneessä oli jo kohtuullisen väsyneitä koiria. Mökiltä takaisin kapunkiin lähti pelkkä Sinni, Maisa ilmoitti varsin selkeästi jäävänsä mieluummin mökille vanhempieni hellään huomaan.

Rankkaa tuo reissaaminen. Huomatkaa taustalla näkyvä Olavinlinna.

Ainesta Hurtan pelastusliivimannekiineiksi?

Kaksi seuraavaa viikonloppua sujuivat pelkän mökkeilyn merkeissä, näillä helteillä ei lenkkeilyä ole juuri harrastettu vaan liikunta on hoidettu järvessä polskimalla. Kaupungissakin olemme yrittäneet metsästää erilaisia uimapaikkoja. Sinni tosin on käynyt joka maanantai Tuomarinkartanolla ratatreeneissä, tytteli on jo aika pätevä menijä ja jahtaa konepupua vauhdilla koko radan ympäri. Lähtö tapahtuu toistaiseksi avoimesta kopista, seuraavaksi sitten pitäisi alkaa sulkea etuveräjää. Tuskinpa tulee ongelmia senkään kanssa, ötökkä on nopea oppimaan ja hinku vieheen perään on kova.

Molemmat tytöt ovat tämän viikon lomailleet mökillä, viihtyvät siellä varmasti paremmin kuin hiostavassa pienessä asunnossa. Tänään sain kuitenkin töihin hiuksianostattavia viestejä, Maisa oli postinhakureissulla karannut vanhemmiltani ja lähtenyt tien laidassa hilluneen hirven perään kohtuullisen raivokkaasti. Ajohaukku lakkasi aikanaan kuulumasta eikä tytöstä näkynyt jälkeäkään... Kieltämättä heti ensimmäiseksi tuli mieleen ne pahimmat kauhuskenaariot, että Maisa on hirvenpotkun jäljiltä jauhelihana jossain keskellä metsää. Onneksi Makkonen löytyi pitkällisten etsintöjen jälkeen väsyneenä, onnellisena ja enimmäkseen yhtenä kappaleena. Hiukan se oli kuulemma reissussa rähjääntynyt ja naarmuja riitti paikattavaksi, mutta mitään isompaa haaveria ei metsästysretkellä sattunut. Toivotaan että loppuviikko sujuisi hiukan rauhallisemmin...

Vesiötökkä