Whippet-Tapahtumassa

Eilen oli pitkä ja raskas päivä niin koirilla kuin emännälläkin. Klaukkalassa järjestetyssä epävirallisessa Whippet-Harrastajien tapahtumassa vierähti matkoineen kaikkineen liki kymmenen tuntia, ihan liikaa siis. Paikalla oli lähes 120 whippetiä, tuomareita vain kaksi, arvostelu varsin perusteellista (mikä ei sinänsä ole huono asia) ja normaaleiden luokkien lisäksi päivään oli tungettu kaiken maailman ylimääräisiä kilpailuja, kuten paras pää ja ilme sekä liikkeet, unohtamatta loputtomia BIS-kilpailuja päivän lopuksi. Tällä hetkellä takki on totaalisen tyhjä ja viimeinenkin näyttelyinnostus kadonnut taivaan tuuliin.

Tapahtuma alkoi parin tunnin odottelulla, olimme paikalla kymmenen maissa ja pennut pääsivät kehään puolen päivän aikoihin. Sinnille saatiin tulokseksi lähinnä paha mieli ja vakaa päätös, että pikkuotusta ei raahata enää yhteenkään turhaan pentukehään, eikä luultavasti kovin moneen, jos yhteenkään, aikuiskehäänkään, ellei jotain todella kummallista tapahdu. Jo Kaapelitehtaalla se oli selvästi tyytymätön koko näyttelytouhuun, Klaukkalassa vielä enemmän.

Tarttui Sinnille matkaan jotain hyvääkin, nimittäin upouusi Vinttipisteen takki. Hillityt värit sopivat pienelle yrmylle mainiosti, Simppa ei ole varsinaisesti vaaleanpunainen ja pörröinen.

Olen aiemminkin muistaakseni maininnut, että Sinni ei ole erityisen sosiaalinen. Kyse ei ole arkuudesta, sosiaalistamisen puutteesta tai huonoista kokemuksista. Sitä ei vain yksinkertaisesti vieraat kiinnosta. Sinni ei väistä ihmisiä, Sinni ei arastele muita koiria, se ei vain haluaisi olla missään tekemisissä niiden kanssa ja kokee omaan tilaansa tunkeutumisen hyvin epäkohteliaana. Normaalisti iloisesta, hassusta lelutiikeristä kuoriutuu näyttelypaikalla hapannaamainen kulmiensa alta mulkoileva katkarapu, joka mielellään toivottaisi joka ikisen hännänheiluttajan ja lässyttäjän hornan tuuttiin. Haluaisin tulevaisuudessakin olla persoonallisen pikkuötökän luottamuksen arvoinen, joten Simpan pakottaminen täysin turhaan tilanteisiin, joissa sillä on epämukavaa, ei tunnu kovin kannattavalta.

Maisa on tietyllä tapaa pikkusiskonsa vastakohta. Hömppä blondi on täpinöissään kun sitä huomioidaan ja se saa esitellä namintuijotuskykyjään ja tietenkin syödä niitä namuja. Maikku lähtee luottavaisesti kenen hyvänsä matkaan, jokainen koira on mahdollinen uusi ystävä ja ihmiset ovat huisin mahtavia, niiltä voi saada herkkuja ja silityksiä. Eilen Maisa näytteli itselleen kassikaupalla pyttyjä, rusetteja ja muuta rompetta. Tuloksista muistuu mieleen lähinnä PN2 ja BIS-nuori. Tuomaria ei selvästikään haitannut, että Makkonen on juoksun jäljiltä löysä, paksu ja pöhöttynyt. Taisi tyttönen käydä myös kilpailemassa näteimmästä nassusta ja hienoimmista liikkeistä. Kiitos Maisan handlereille, Muikkusella taisi olla ihan hauskaa.

Maikku ja painonsa verran palkintoja. Harmi kyllä, palkintokassista löytynyt 

Top Caniksen heijastinpanta on tehty jollekin huomattavasti 

paksukaulaisemmalle kaverille.

Ja sitten taas siihen valitusmoodiin. Miten mielekästä on harrastaa lajia, josta saa maksaa itsensä kipeäksi ja tapahtumapaikalla tulee lähinnä tuijotettua kelloa ja mietittyä koska saa lähteä kotiin? Mitä koirille tai minulle jää näyttelyharrastuksesta käteen? Kuten todettu, Sinnille lähinnä paha mieli. Minulle ei varsinaisesti sitä, mutta ei kyllä paljon muutakaan. Olen varmaan jotenkin viallinen, kun en ole onnistunut kaivamaan itsestäni minkäänlaista kilpailuviettiä. Koirien menestys ei nosta niiden arvoa silmissäni, Maisasta tykkäisin aivan yhtä paljon vaikka KoiraNetissä tulosrivi näyttäisi pelkkää T:tä. En myöskään elättele mitään kasvatushaaveita, joten senkään takia en tarvitse koirilleni titteleitä. Maisa on suunnitelmissa leikkauttaa viimeistään seuraavien juoksujen jälkeen, ellei jo aiemmin, ja Sinnikin sitten aikanaan.

Näytelkää keskenänne, minä syön isosiskon korvan! T. Sinni

Monet sanovat että näyttelyihin mennään tapaamaan tuttuja ja katsomaan hienoja koiria. Noh, tapaan valtaosaa niistä tutuista muutenkin kohtuullisen usein, ei sitä varten tarvitse näyttelyihin asti lähteä. Ja mitä tulee niihin vieraisiin ihmisiin ja koiriin, meissä taitaa olla Sinnin kanssa jotain samaa: ei kiinnosta, sori vaan. Minulle on yks hailee kenen koira voittaa ja kuka saa tällä kertaa H:n. Kehiä jaksan seurata juuri ja juuri sen verran, että tiedän milloin suunnilleen on Maisan vuoro. En myöskään ole yleensä kovin innostunut virittelemään small talkia täysin tuntemattomien kanssa kehän laidalla. Toki olen iloinen tuttujen koirien menestyksestä eikä varsinaisesti harmita jos Maisa pärjää, tuloksilla kuitenkin on merkitystä mm. kasvattajalle ja lähisukulaisten omistajille. Mutta maineen ja kunnian kerääminen jollekulle toiselle on kieltämättä hiukan erikoinen lähtökohta harrastukselle, eikö?

Kohta on taas kevät ja näyttelykausi pyörähtää kunnolla käyntiin. Tällä hetkellä ei juurikaan kiinnosta ilmoittaa Maisaa yhtään minnekään. Ajatuskin jostain erkkarista lähinnä kauhistuttaa. Kymmentuntinen päivä hirveässä helteessä tai vaihtoehtoisesti kaatosateessa ei vastaa käsitystäni hauskanpidosta, ei vaikka kuinka olisi arvostettu kasvattajatuomari koiria härkkimässä. Ei sillä, on niitä kivojakin näyttelyreissuja ollut, useampikin. Niitä yhdistää lyhyt matka, hyvä seura, mukava keli ja kohtuullinen koiramäärä. Sisänäyttelyt voisi suosiolla jättää tulevaisuudessa kokonaan väliin, ahtaissa tiloissa juhlii lähinnä taudit. Samoin sellaiset joihin aivan varmasti ilmoitetaan hillitön määrä koiria. Ja yli tunnin ajomatkan päässä olevat.  Ristiinaan ajaa mökiltä reilussa puolessa tunnissa, Maisa voisi käydä siellä heinäkuussa syömässä nakkia. Ehkä.

Joko saa namuja?

Maisasta tuli aikuinen, Sinnistä VSP

Niinhän siinä sitten kävi, että viime torstaina rakas pieni Muikkunen päätti aloittaa ihka ensimmäisen juoksunsa suhteellisen kypsässä 1 v 10 kk iässä. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, Maisalla alkoi agilitykurssi viime tiistaina ja nyt tietysti seuraavat kurssikerrat jäävät väliin. Jo tiistaina oli havaittavissa merkkejä alkavasta juoksusta. Normaalisti Maisa on ollut hallilla varsin skarppi ja vauhdikas, viime viikolla sitä ei huvittanut pätkän vertaa yhtään mikään. Seuraavana päivänä lahnailu ja kitinä vain lisääntyivät, ja torstaina ilmaantuivat ensimmäiset veritipat.

Tähän asti juoksukoettelemus on ollut kohtalaisen rankka niin koiralle kuin omistajallekin. Juoksupöksyt olivat neidille melkoinen järkytys, mutta vielä inhottavampia ovat juoksun kanssa samaan aikaan alkaneet mahavaivat. Maisa on aina ennen ollut suorastaan teräsvatsainen eikä pakki ole mennyt sekaisin sitten mistään. Viime päivinä Maisa-raasu on kuitenkin ollut varsin huonovointinen, mahassa myllertää varsinkin iltaisin ja taitaa tyttöä ajoittain närästääkin. Kaiken huipuksi eilisaamusta asti Maikku on ollut aivan totaalisen ruikulilla, ulkona on saanut ravata tunnin-kahden välein yölläkin. Toivottavasti ressukan olo kohenee pian.

Kääryleet

Sinni puolestaan kävi suorittamassa näyttelydebyyttinsä Kaapelitehtaan pentunäyttelyssä. Pikkuötökkä suhtautui hälinään tyyliinsä sopivasti juron rauhallisesti. Siinä missä sisarukset kylvivät pusuja ja hännänheilutuksia kaikkialle lähiympäristöön, Simppa tyytyi sivustaseuraajan rooliin ja tarkkaili tapahtumia kulmiensa alta mulkoilemalla. Rakastettava kakara, jörö ja itseriittoinen :)

Kehässä Sinni ei nyt varsinaisesti säväyttänyt iloisella tai innokkaalla esiintymisellä, mutta liikkui kohtuullisen suosiolla ja malttoi seistä riittävän hyvin. Pöydällä pönöttäessään namin jauhamiseen keskittynyt pikkueläin mulkaisi tuomaria niin kiukkuisesti, että sai tämän nauramaan. Hampaiden tarkistus ja muu kopelointi sujui kuitenkin onneksi ihan mallikkaasti. Liekö sitten ollut taitavan silmäpelin ansiota, mutta niin vaan raidallinen ex-katkarapu sijoittui luokkansa kärkeen kera KP:n ja päihitti vielä 7- alle 9 kk -luokan voittajan. Loppujen lopuksi pieni lelutiikeri oli hienosti VSP, ROP:n ollessa kukapa muukaan kuin hurjan komea velipoika.

Pikkupuikula ja lainavermeet (kuva: Riina Tuominen)

Ai niin, tulihan se talvi ja pakkasetkin viimein. Kurakeleille saatiin heittää hyvästit lauantaina ja luntakin ilmaantui muutama sentti. Koirien osalta talven vastaanotto ei ollut erityisen riemukas. Maisa jaksoi hiukan innostua lumesta ensimmäisenä päivänä, mutta Sinnin puolesta koko moska olisi saanut jäädä satamatta. Simppa-Liisa ei erityisemmin nauti kylmyydestä, haalarista huolimatta se vaikuttaa ulkona hiukan viluiselta ja etenkin neidin tassut tuntuvat paleltuvan herkästi. Pitääpä kokeilla mitä ötökkä sanoo tossuista, josko alkaisi talvilenkkeilykin maistua.

Ankaraa lomailua

Joulu ja vuodenvaihde hujahtivat vauhdilla ohi. Jouluaattona oli perinteinen hulina, saman katon alle kerääntyi tällä kertaa 16 kaksijalkaista ja seitsemän nelijalkaista. Kaikki sujui yllättävän rauhallisesti ottaen huomioon että nelijalkaisista kaksi oli 4,5 kuukauden ikäisiä pentuja ja yksi puolestaan ei pidä pennuista sitten yhtään. Karvakasalauma kuitenkin oli siivolla ja pennut olivat yllättävän rauhallisia kiitos Sinnin joka veti hirsiä omassa pedissään koko illan ja kieltäytyi päättäväisesti siskon muutamista leikkiinkutsuista.

Hurtat saivat hillittömän kasan joululahjoja. Herkkuluiden ja muiden namupalojen lisäksi paketeista kuoriutui muutama uusi lelu, älypeli ja Maisalle Tmi Taulukkaan tekemä iki-ihana lämpöhaalari (tosin näillä keleillä haalari ei taida päästä käyttöön ihan lähitulevaisuudessa...). Saimme myös lahjakortin Koirakoulu Kompassiin ja se tuleekin käyttöön hyvin pian. Maisa pääsee jatkamaan hyvin alkanutta agilityharrastusta jo 7.1. agilityn B-kurssilla. Myös Sinnin kanssa olisi tarkoitus aloitella pienimuotoista harrastelua pentukurssin merkeissä, kunhan vain sopiva kurssi löytyisi.

Mitäpä olisi joulu ilman viattomien luontokappaleiden nöyryyttämistä...

Maisan hieno haalari. Tulisi vaan talvi ja pakkaset!

Joulupäivänä huristeltiin perinteiseen tapaan mökkeilemään vanhempieni kanssa. Siskokset saivat taas elää aivan pellossa ja ottivatkin kaiken ilon irti vapaudestaan. Maisa rymysi pitkin pusikoita piilottelemassa luita ja etsimässä vanhoja kätköjä, Sinni puolestaan leikki pienen ötökän innolla ja osallistui ahkerasti kaikkiin pihatöihin. Molemmat koirat saivat myös osansa lomaherkuista, etenkin Maisa hyödynsi vanhempieni läsnäoloa häikäilemättä ja kerjäsi minkä ehti. Hyvin usein koiranpentuilme tehosikin, siitä todisteena on varsin pönäkkä vyötärön seutu... Rimppakinttu-Sinnikin kerrytti vähän vararavintoa kylkiinsä, se ei onneksi levähdä lihoessaan tasapaksuksi pötköksi, toisin kuin isosiskonsa. Noh, kotiinpaluu ja ruokamäärien normalisoituminen luultavasti palauttavat Maisankin muodot, sen laihduttaminen ei tunnetusti ole kovin vaikeaa. Ennemminkin sillä on taipumusta kuivahtaa luuviuluksi turhan helposti.

Höpönassut <3

Lopuksi vielä hieman päivitystä pienen lelutiikerin eli Sinnin kasvusta ja kehityksestä. Tyttelillä on tällä hetkellä korkeutta noin 43,5-44 cm, paino huitelee 10 kg kieppeillä. Siskoihin verrattuna Sinni on tyypiltään ihan omanlaisensa, hiukan kevyempi luustoltaan, ainakin toista siskoa hivenen matalampi ja kropaltaan lyhyempi. Pää on varsin kapea ja suippo, silmät pienet eivätkä aina katso ihan samaan suuntaan... Kurveja tytössä on edelleen kivasti ja rimpula takapää on vahvistunut taas mukavasti. Kaikki maitohampaat ovat nyt lähteneet (lelujen retuutus Maisan kanssa osoittautui hyvin tehokkaaksi hampaidenpudotuskeinoksi...), pysyvät hampaat kasvavat minkä ehivät. Sisäsiisteys on mainiolla tolalla, normaalipäivinä Sinnille riittää yksi ylimääräinen ulkoilukerta kolmen lenkin lisäksi. Vieraissa paikoissa tai esimerkiksi siskonlikan tullessa kylään ulkoiluväliä tihennetään varmuuden vuoksi hieman. Yksinolon kanssa Sinnillä ei ole mitään ongelmia. Penska vetää unta palloon tyytyväisenä, jäi se kotiin (tai mihin tahansa muualle) Maisan kanssa tai kokonaan yksin.

Luonnetta pikkutiikerissä on vaikka muille jakaa. Pääsääntöisesti Sinni on hyvin kiltti, rauhallinen, tarkkaavainen ja tottelevainen ipana, mutta pinnan alla kytee aimo annos pippuria. Tilanteen vaatiessa Simppa on varsin sähäkkä kaveri ja esimerkiksi vieheen perässä tyttö on ihan tappomeiningillä. Isosisko puolestaan uskoo kerrasta kun raitapaitaisen ärrierin huumorintaju loppuu ja siirtyy turvallisen välimatkan päähän. Silti tytöt ovat edelleen kuin paita ja peppu, ne nukkuvat päiväunet yhdessä läjässä Sinnin natustellessa Maisan korvia, ne leikkivät keskenään useita kertoja päivässä ja kaluavat vierekkäin samaa puruluuta. Maisa myös aina lenkillä huolehtii että Sinni pysyy matkassa. Ihanat tytöt, ei voi muuta sanoa!

Sinni 30.12.2013 eli ikää lähes 5 kk

Muutamaa päivää myöhemmin, 3.1.2014. Simpalla on maha täynnä iltapalaa, ehkä pitäisi ottaa kuvat ennen ruoka-aikaa...

Maisan päällä nukkuminen on ihanaa, ainakin jos Sinniltä kysytään. Lammaspeitto on tyttöjen rakas aarre. 

Joulukuista jupinaa ja visiitti Voittajaan

Viime viikot meillä on vietetty varsin tapahtumaköyhää elämää. Lumi tuli, lumi suli, keli on enimmäkseen kurja ja koirien yleinen olotila on nyt ollut enemmän tai vähemmän plääh eikä ulkoilu jaksa liiemmin innostaa. Ymmärrän kyllä hyvin, vähän väliä on jonkun sortin myrsky pauhaamassa ja koko ajan on pimeää. Molemmat koirat ovat myös valitettavasti ehtineet saikkuilemaan. Sinni ontui pari päivää mysteeriksi jääneestä syystä X, Maisa puolestaan ylitti suorituskykynsä railakkaasti epäonnisella metsäretkellä ja vietti sen jäljiltä pienimuotoisen lepoloman.

Marraskuussa vielä aurinko paistoi ja ulkoilu oli Maisan mielestä näin kivaa

Sinnikin poseerasi kauniisti auringonpaisteessa

Musta joulukuu. Vähemmästäkin pieni Maisa masentuu.

 Sinnin kasvutahti on jatkuva ihmetyksen aiheuttaja. Pentu venyy ja vanuu ihan miten sattuu ja uusia yllätyksiä tulee vähän väliä. Enää ei ole puhettakaan mistään pienestä kippurasta katkaravusta, ehei. Sinni päätti kasvattaa itselleen pitkän, suoran selän. Tähän asti se on koko ajan näyttänyt jäävän kohtuullisen kompaktiksi tapaukseksi mutta ei kyllä enää... Muut sisarukset tuntuvat kasvavan kaikki enemmän tai vähemmän tasaisesti ja näyttävät melko hyvin säilyttäneen alkuperäisen muotonsa ja tyyppinsä, Sinnin kehitys sen sijaan kulkee ihan omia polkujaan. No, ehkä vuoden päästä näkee vähän että tuliko siitä lintu vai kala vai mahdollisesti jotain ihan muuta...

Vatkuli-Sinni sakemannityylillä 8. joulukuuta. Täysin väärän värinen hihnakin kuvaa rumentamassa.

Kaiken muun hyvän lisäksi Simpan purukalusto elää ihan omaa elämäänsä. Uudet etuhampaat alkavat jo olla täydessä mitassaan mutta muuten penska onkin käytännössä hampaaton. Molemmat alakulmurit ovat pudonneet ja yläkulmurit heiluvat kovasti, uusista hampaista ei tietoakaan. Samoin poskihampaat ovat onnettomat nysät. Välillä raasun syömisrajoitteet pääsevät unohtumaan lahopäiseltä omistajalta ja sitten ihmetellään kun kokonaisen kanansiiven pureskelu ei oikein sujukaan pieneltä pentueläimeltä. No, eipä tarvitse pelätä että Sinni saisi nakerrettua sisustuksen uuteen uskoon (ihan kuin se muutenkaan tekisi mitään sellaista...)

Ja sitten se Voittaja. Maisa kävi tänään pyörähtämässä kehässä viimeistä kertaa tälle vuodelle. Tuloksena tuttu ja turvallinen ERI kera luokkasijoituksen, mutta ei sen kummempaa. No, tulipa sentään tavattua tuttuja ja lompakkokin keveni hiukan tapahtuman ostosalueella. Matkaan tarttui jos jonkinlaista pureskeltavaa herkkua ja jokunen lelukin. Näyttelytauko ei tällä kertaa pääse venähtämään kovinkaan pitkäksi, Sinni tekee debyyttinsä 12.1.2014 Kaapelitehtaan pentunäyttelyssä ja molemmat tytöt taitavat esiintyä myös helmikuun alussa Whippet-Tapahtumassa.

Positiivisuuspläjäys

Varoitus! Tämä kirjoitus sisältää huomattavan määrän hehkutusta ja myönteisiä adjektiiveja.

Tämä on ollut aivan ihana marraskuu. Keli on ollut ajoittain aivan huikea ja vuodenaikaan nähden täysin poikkeuksellinen. Aurinkoa on riittänyt, koirat ovat olleet aivan riemuissaan ja kirmanneet pitkin metsiä ja peltoja milloin kahdestaan, milloin vähän isommalla porukalla. Itse olen ollut aivan luokattoman vastuuton opiskelija ja jättänyt hirveän määrän luentoja väliin, aurinkoisina päivinä (etenkin marraskuussa...) on suorastaan rikollista nököttää pimeässä luentosalissa. No, ainakin koirat kiittävät. Olen ulkoiluttanut kameraa koirien mukana aika ahkerasti ja kuvia katsellessa tulee aivan uskomattoman hyvälle tuulelle. Maisa ja Sinni, siinä vasta parivaljakko. Siskokset ovat todella hitsautuneet yhteen, niiden leikkejä on suorastaan liikuttavaa seurata ja ne täydentävät toistensa persoonia upeasti. Ihanat tytöt, ei voi muuta sanoa!

Peltorallit

Maisa on suoraan sanottuna puhjennut kukkaan Sinnin saapumisen myötä. Maikulla on toisinaan taipumusta pieneen lahnailuun ja joskus se on ollut suorastaan masentuneen oloinen. Heti Maisan tullessa noin 1,5 vuotta sitten oli aivan selvää, että se on laumasielu, ja se nimenomaan kaipaa koiralaumaa. Maikku on aina ollut hirveän onnellinen kun sillä on muita whippettejä ympärillä. Laumasieluisuus ei kuitenkaan tarkoita että Maisa olisi jotenkin välinpitämätön ihmisiä kohtaan, melkeinpä päin vastoin. Aina se on tykännyt kaikesta yhteisestä puuhailusta, mutta Sinnin ansiosta Maisaan on tullut ihan uudenlaista iloa, energiaa ja tekemisen meininkiä ja se näkyy niin kotona, lenkeillä kuin treeneissäkin. Olemme nyt käyneet keskiviikkoisin hallilla treenailemassa omatoimisesti ja Maikku on ihan liekeissä! Ihan sama mitä treenataan, tokoa, agilitya, näyttelyjuttuja tai ihan vaan hupaisia temppuja, Muikkunen on täysillä mukana. On se vaan niin mielettömän rakas pieni pönttöpää <3

Maisa <3 On se vaan kaunis otus, vaikka itse sanonkin!

Sinni puolestaan kasvaa ja kaunistuu. Katkaravusta neljän tikun nokassa on hiljalleen kuoriutunut ihan lupaava nuori whippetinalku. Simpasta löytyy aika kivasti kurveja (verrattuna Maisaan joka oli samassa iässä tasapaksu pötkö tolppajalkojen päällä, toki kaunis sellainen) ja viimeisimpänä villityksenä se on kasvattanut itselleen ihan huikean kaulan! Sinnin hyvät puolet eivät rajoitu pelkästään ulkoisiin ominaisuuksin. Kerta toisensa jälkeen yllätyn sen suunnattomasta oppimiskyvystä ja -halusta. Sinnillä todella on jonkin sortin työmoraalia, esimerkiksi tänään aamupäivällä pentu istui kuin tatti ja suorastaan kerjäsi lisää aivopähkinöitä ja temppuilua vaikka lapseksi taantunut isosisko pyöri vieressä väkkäränä ja hakkasi vinkulelulla päähän. Sinni on myös loistanut treenihallilla, hälinä ei sitä paljoa hetkauta vaan tomera pikkuneiti keskittyy tekemiseen. Huikea ipana, aivan nappivalinta meidän tiimiimme!

16-viikkoispönötys. Ei paha, vai mitä!

Pikkutiikeri

Ai niin, kävihän Sinni 16-viikkoispäivän kunniaksi rokotuksillakin. Painoa oli kertynyt viime kerrasta mukavasti, vaaka näytti nyt 8,25 kg. Vertailun vuoksi, Maisa painoi samassa iässä 8,9 kg. Pikkuötökkä oli totuttuun tapaan hurjan reipas, edes rabiesrokotus ei neitiä hetkauttanut. Tytteli vaan imuroi nameja naamaansa ei edes huomannut mokomaa piikkiä. Jälleen kerran Simppa todettiin kaikin puolin terveeksi pennuksi ja lääkäri vielä kehaisi neidin muskeleita (ai mitä musekeleita, aika ruippana se kyllä oikeasti on...). Hampaitakin on irronnut jo useampi ja uusia pukkaa, purukaluston osalta näyttää tällä hetkellä oikein hyvältä. Ainoa huomautettava asia Sinnissä oli pieni finnimäinen karvatupen tulehdus yhden viiksikarvan juuressa, mutta sen pitäisi kadota ihan vaan puhdistamalla.

Siskokset <3 Ei Sinni onneksi vielä ihan Maisan mitoissa huitele!

<3

15-viikkoiskuulumisia ja muuta elämää

Sinnille pamahti tänään mittariin 15 viikkoa ja vähitellen alkaa huomata ettei pikkuötökkä olekaan enää niin pieni. Tappijalkaisesta pallerosta on kuoriutunut solakka koipeliini, joka päästelee tuhatta ja sataa Maisan perässä juostessaan ja vie sohvalla yhä enemmän tilaa. Myös henkisellä puolella on tapahtunut kehitystä. Pentu ei enää touhota päättömänä eestaas vaan se ihan oikeasti ottaa kontaktia, kuuntelee, oppii ja käyttää päätään. Aivotoimintaa todella on havaittavissa!

Sinni pysyy jo aika hyvin Maisan vauhdissa!

Pakko kyllä myöntää etten voi juurikaan ottaa itselleni kunniaa Sinnin kouluttamisesta. Suurimman työn on ehdottomasti tehnyt kukas muukaan kuin Maisa. Sinni tietenkin tarkkailee isosiskoaan herkeämättä ja matkii aivan kaikessa. Maisaa seuraamalla Sinni on oppinut oikeastaan kaikki meillä käytössä olevat arjen peruskäskyt ja muutaman turhemman tempun vielä siihen päälle. Esimerkkinä nyt vaikka maahanmeno. Tuossa viime viikolla yksi ilta temputtelin Maisaa, Sinni katseli vieressä ja sai itsekin silloin tällöin namin kun tajusi istua oikeassa kohdassa. Yhdessä vaiheessa huomasin, että aina kun käskin Maisan maahan, myös Sinni kävi maate muutaman sekunnin viiveellä. Ei muuta kun seuraavalla kerralla painokas "maaaahan" ja nami nassuun kun pennun kyynärpäät kolahti lattiaan ja kappas, nyt mulla on penska joka handlaa maahanmenon ilman mitään avustavia käsimerkkejä tai muita hömpötyksiä.

Tyttelit. Ja auringonpaiste! Marraskuussa!!

Oikeastaan pöydällä seisominen on ainoa asia jonka voin rehellisesti sanoa opettaneeni Sinnille ihan itse. Harjoittelu on hiljalleen tuottanut tulosta ja kun kehonhallinnan lisäksi pennulla alkaa olla myös malttia niin mikäpä siinä seistessä. "Harmi" vaan että kasvun myötä kummallisesta katkaravusta on kuoritunut varsin näppärän näköinen whippettyttö josta saattaa tulevaisuudessa tulla jotain hyvin paljon ihanaa äitiään muistuttavaa. Jos näin käy, joudun ehkä pyörtämään päätökseni Sinnin jättämisestä näyttelyharrastuksen ulkopuolelle, eihän sellaista kaunotarta ole sopivaa pitää vain omien silmien ilona. Minähän tosiaan olin ilomielin ottamassa sitä pentueen "ruminta" puppanaa, kun mielestäni yksi näyttelykelpoinen koira taloudessa on aivan riittävästi.

Ensin yhdeltä...

... ja sitten toiselta puolelta

Mitähän vielä... Ainakin sisäsiisteyden suhteen Sinni on ollut vallan esimerkillinen. Minkään sortin vahinkoja ei ole näkynyt aikoihin ja ulkoilukertoja on voinut vähentää tasaisen varmasti. Tällä hetkellä Sinnille riittää päivässä 1-2 lisäpissatusta kolmen normaalin lenkin lisäksi. Yksinolo-ongelmat ovat meillä tuntematon käsite, Sinnin tekemät tuhot rajoittuvat edelleen siihen ekan viikon aikana teurastettuun kasviin. Nukkuminen tuntuu olevan se suosituin aktiviteetti kun olen poissa. Hampaat alkavat ilmeisesti hiljalleen vaihtua, Sinnin poskihampaat näyttävät kadonneen tyystin ja luiden kaluaminen on lähinnä imeskelyä. Iltaisin on esiintynyt pienimuotoista kitinää ja levottomuutta, mutta Simppa osaa tarvittaessa hakea itselleen luun, lelun tai Maisan koiven ja rauhoittuu nopeasti kun on vähän aikaa natustellut.

Suosituin sisätila-aktiviteetti

Pakko myöntää, toisinaan hiukan hymyilyttää tuota pientä lahna kakkosta katsellessa. Ennen luovutusta Sinniä kuvailtiin mm. sanoilla "kamala" ja "riivattu". Itsekin mietin kahteen kertaan että riittääkö rahkeet Maisaa huomattavasti villimpään ja vilkkaampaan kakaraan ja ajattelin jo kauhulla sitä hävitystä minkä pentu todennäköisesti saisi aikaan. No, tällä hetkellä Sinni kyllä vaikuttaisi olevan ainakin kolmesta siskoksesta se kiltein ja rauhallisin tapaus. Niin ne luonteet vaan saattaa muuttua! Toki täytyy muistaa että meillä koirat viettävät varsin aktiivista elämää, Sinnillä on Maisa ja pentuesiskot leikkikavereina ja lisäksi harrastellaan pääkoppaa rasittavia juttuja melko usein. Maisa puolestaan toimii hyvänä esimerkkinä rauhoittumisen suhteen ja on Sinnillä omastakin takaa varsin toimiva off-nappula. Kolmesti päivässä korttelin ympäri -meiningillä Simppa varmaan olisikin ihan kamala, mutta sopii meidän arkeen aivan loistavasti.


Jos nyt sitten vielä lyhyesti niitä ihan yleisiä kuulumisia ja jätetään Sinnin analysointi sikseen. Viime viikolla käväistiin molempien tyttöjen kanssa hallilla ihmettelemässä menoa. Maisan kanssa muisteltiin tokojuttuja ja hupimielessä kokeiltiin agilityputkea. Maikku oli ihan innoissaan kun pääsi pitkästä aikaa puuhailemaan ja suoritti tehtävät iloisesti häntä heiluen. Putken kanssa meinasi alkuun mennä päältäjuoksuksi mutta nopeasti Muikkunen taas muisti homman nimen. Sinni keskittyi hallilla lähinnä ihmettelemään maailman menoa. Muutamat luoksetulot sujuivat hienosti, lisäksi testailtiin näytelypöytää ja loppukevennyksenä penska pääsi rallaamaan putken läpi. Hauskaa oli! Täytyypä yrittää metsästää noita vapaita hallivuoroja tulevaisuudessakin. Muuten sitten on harrastettu metsä- ja peltoralleja hyvässä seurassa vaihtelevalla kokoonpanolla. Lilo-sisko asuu ihan naapurissa ja kimppalenkkejä tulee harrastettua liki päivittäin enemmän ja vähemmän suunnitellusti. Viikonloppuna oltiin taas isommalla porukalla Jakomäki-lenkillä ja Maisakin pääsi taas suureksi riemukseen juoksemaan vähän aikuisemmassa porukassa.

Maikku <3

Mökkihöperöt

Vietimme tyttöjen kanssa pitkän viikonlopun mökkimaisemissa. Keli oli enimmäkseen harmaa ja tihkusateinen, mutta se ei pahemmin siskoksia hidastanut. Neidit olivat varsin tyytyväisiä saadessaan olla villejä ja vapaita. Etenkin Maisa otti mökkeilystä kaiken ilon irti, Suuri Metsästäjä huiteli omia polkujaan ja istui milloin minkäkin kiven tai kallion päällä tarkkailemassa valtakuntaansa. 

Makkonen on kyllä varsinainen kiipeilijä, sen on aina päästävä mahdollisimman korkealle tähyilemään. Keskiviikkona ennen mökille lähtöä käväisimme pitkällä lenkillä kotimetsässä ja Maisa taas tuttuun tapaansa kapusi ylös kalliolle. Neiti näytti oikein ylväältä siellä poseeratessaan ja aurinkokin juuri tuli esiin pilven takaa. Samalla hetkellä jostian pusikosta rämpi lenkkeilijä ja meinasi saada slaagin kun huomasi Maikun. Kommentti oli kyllä hiukan huvittava: "Herranjestas, koirako tuo on? Sehän näyttää aivan joltain taruolennolta!" En sitten viitsinyt kysyä että mitä taruolentoa Muikkunen muistuttaa, suohirviötä vaiko ehkä yksisarvista...

No, pidemmittä puheitta, mökkihöperöintikuvia: 

Metsäläiset. Nauroin kuollakseni Simpalle kun se jäi yksinään kököttämään tuonne kallion päälle kuun muut lähti jo jatkamaan matkaan. Penska veti ihan hirveät raivarit kun huomasi jääneensä jälkeen ja murisi ja ärjyi kuin mikäkin villipeto könytessään vauhdilla rinnettä alas.

Kovin on sievät ja pienet höröttimet

Pieni lippahattuilija

Mökki-ilma muuttaa Maisan aina pystykorvaksi

Jep, Sinnillä on meneillään vähän vekkuli korvavaihe

Nassikka hyppii silmille...

... ja saa siitä hyvästä kuulla kunniansa.

Tinttejä lähes joka lähtöön