Hei hulinaa

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet varsin vauhdikkaita. Kivat kevätkelit palasivat ryminällä
ja ulkoilua on harrastettu huomattavan ahkerasti. Maisan mieliala on parantunut taas huimasti, hetkittäin sen jo tunnistaa elämäniloiseksi nuoreksi koiraksi. Yksi suuri piristävä tekijä oli laumakoon tuplaantuminen vajaaksi viikoksi, kun saimme Maisan parhaan kaverin ja yhden Sinnin siskoista kylään. Nelikon yhteiselo sujui varsin kivuttomasti, mitä nyt Simppa oli alkuun haluton jakamaan sohvaa vierailijoiden kanssa ja päästeli ärräpäitä aina kun kuvitteli omaa tilaansa loukattavan. Raidallinen hapannaama ei kuitenkaan onneksi lähtenyt haastamaan riitaa itseään isompien ja vanhempien kanssa, vaan tajusi väistää pois alta jos liika läheisyys alkoi ahdistaa.

Sohvakoristeet

Laumaelämä jatkui parin päivän hengähdystauon jälkeen kun itse suunnistin pienelle visiitille keväiseen Berliiniin ja hurtat pääsivät neljäksi päiväksi naapuriin Sinnin toisen siskon ja tämän karvaisen "isoveljen" hellään huomaan. Tytöt ilmeisesti käyttäytyivät varsin mallikkaasti ja olivat kuin kotonaan, mitään ikävöimistä ei ollut havaittavissa. Maisa jopa pääsi agilitytreeneihin hoitajansa kanssa ja yhteistyö pelasi niin saumattomasti kuin vain voi. Ei voi kuin olla onnellinen että tytöille löytyy tarvittaessa luotettavia kaitsijoita, hyvät hoitajat kun eivät missään tapauksessa ole itsestäänselvyys.

Maisan nättiin nassuun ei kyllästy koskaan

Harrastusrintamalla sujuu edelleen mukavasti. Treenimotivaatio on aika tapissa niin koirilla kuin omistajallakin ja hauskaa on! Maisan kohdalla harrastamiseen ei liity mitään paineita tai kisatavoitteita, ainoa päämäärä on pitää yhdessä hauskaa. Agilityn suhteen jonkinlainen tekninen kehittyminen olisi tietysti hieno juttu, mutta sekin lähinnä vain treenien sujuvuuden lisäämiseksi ja hämmentävien väärinymmärrysten välttämiseksi. Kunnonkohotusprojekti on myös Maisalla käynnissä, neidin kropassa on tällä hetkellä aivan liikaa jotain löysää ja hyllyvää ja liian vähän lihaksia. Lisäksi Maisan ohjelmaan kuuluvat lähes päivittäiset tokoilu- ja tempputuokiot. Neidin tekemisen intoa on suorastaan liikuttavaa katsella, Muikkunen on kovin onnellinen kun pääsee kesken lenkin suorittamaan jotain Tärkeää Tehtävää, kuten kiertämään puun.

Sinnin pentukurssi jatkuu huhtikuun loppuun asti. Pikkuneidin kehittymisen seuraaminen on ollut valtava ilo, vaikea uskoa että pienestä whippetistä voi löytyä sellaista keskittymiskykyä ja tekemisen halua. Välillä on jopa vaikeaa muistaa pitää pää kylmänä ja olla ahnehtimatta liikaa, aina ei millään malttaisi pitää treenihetkiä riittävän lyhyinä kun pikkutiikerillä on hillitön draivi päällä. Sinnin kanssa suurimpana tavoitteena on tekemisen riemun säilyttäminen, se kun on taipuvainen ottamaan asiat vähän liiankin vakavasti. Tokoilut sun muut olisi tarkoitus jättää kurssin loputtua vähemmälle huomiolle ja jatkaa uudella innolla vasta syksymmällä, sillä suunnitelmissa olisi paneutua hiukan vinttikoiramaisempiin harrasteisiin kunhan rata- ja maastotreenit jossain vaiheessa alkavat.

Pörröhäntäinen sporttimalli

Maisa on jo hiukan timmiytynyt sitten synttäripäivän

Täysii! Sinni on hiljattain hoksannut juoksemisen ilot ja vetää hillittömiä ralleja yksikseenkin silkasta vauhdin riemusta

Aktivoitumista harrastusrintamalla

Sinnillä alkoi keskiviikkona kahdeksan kerran agilitypainotteinen pentukurssi Koirakoulu Kompassissa. Puolet treenikerroista on perustottelevaisuutta ja muita agilityssa tarvittavia oheistaitoja, loput kerrat sitten tutustutaan esteisiin pennuille sopivalla tavalla.


Ensimmäisen treenikerran ohjelmistossa oli katsekontakti, lähtöasento (eli meidän tapauksessa sivulletulo), irtoaminen ja muutamia helppoja lämmittelyliikkeitä. Katsekontaktia on Sinnin kanssa harjoiteltu siitä asti kun se syyskuussa meille muutti. Varsinaista uuden oppimista ei siis tässä suhteessa tule, mutta tätä toimintoa ylläpidetään ja vahvistetaan jatkuvasti. Sivulletulon alkeitakin olemme ehtineet jo omatoimisesti harjoitella. Sinni tarvitsee vielä hiukan johdattelua namikäden avulla, mutta sillä tuntuisi muuten olevan tehtävän idea jo varsin hyvin hallussa. Namialustalle irtoaminen ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia, ahne pikkupossu kipitti vauhdilla hotkimaan herkut heti luvan saatuaan. Lämmittelyliikkeistä kokeilimme kieppiä ja jalkojen välistä pujottelua. Sinni osaa jo pyöri!-käskyllä kiepsahtaa vastapäivään, joten keskityimme tällä kertaa lähinnä myötäpäivään pyörähtämiseen ja käskysanaksi valikoitui kieppi. Pujottelua oli hiukan hankala toteuttaa hihnan kanssa, joten perehdymme tähän paremmin omatoimitreeneissä kotona.

Sinnin versio katsekontaktista

Sinni jaksoi koko 45-minuuttisen todella hyvin, neiti keskittyi hienosti ja energiaa oli ihan riittävästi. Ei se nyt mitenkään äärettömän sähäkkä ollut liikkeissään, mutta ei todellakaan mikään lahnakaan eikä näyttänyt kyllästymisen merkkejä. Viimeaikaiset ikävät tapahtumat huomioonottaen olen myös huisin ylpeä Sinnin häiriönkestosta. Nurkassa möykkäävää isokoikoista kurssitoveriaan Simppa vilkuili epäluuloisesti tunnin alussa, mutta kun kiljuva karvapallo ei selvästikään uhannut vippettilapsen henkeä, se unohdettiin pian ja Sinni keskittyi treenaamiseen..

Lelun noutaminen (muutaman kunniakierroksen kanssa) on mieluisa harrastus

Maisalla puolestaan jatkui tänään tammikuussa aloitettu agilitykurssi. Juoksun takia ehdimme silloin pari kuukautta takaperin käydä vain ensimmäisellä kurssikerralla, joten nyt käymme loput neljä kertaa. Maisan treenivire oli varsin hyvällä mallilla, neidillä riittää taas energiaa tekemiseen. Tunnin teemana oli valssi ja harjoittelimme paria erilaista radanpätkää joilla kyseistä ohjauskuviota piti hyödyntää. Muuten sujui varsin mainiosti, mutta viimeisellä radalla kepit muodostuivat pieneksi ongelmaksi. Maisa on viimeksi tehnyt keppejä joskus syksyllä ja tuntui kokonaan unohtaneen niiden funktion. Pieni omatoimitreeni saattaisi olla paikallaan ennen ensi sunnuntaita.

Maisa katsoo kovin kauniisti

Kuvat ovat tämän viikon perjantailta, lämmin ja keväinen viikko päättyi eilen ikävään lumentuloon ja kelin kylmenemiseen. Kevään toista tulemista odotellessa...

Kaikki lähtee hyvästä peruskunnosta

Nopea kirittäjä on välttämätön

Treeniohjelmaan kuuluu myös pystypaini

Köydenvetoa unohtamatta

Sinni harjoittelee myös levitointia

Ketteryys kehittyy kanervikossa

Harjoittelun aikana on pidettävä tankkaustaukoja

Kumpi nappaa ensin narupallon (ilman palloa)?

Pikkusisko kaipaa toisinaan muistutusta pelisäännöistä

Välillä ladataan akut aurinkoenergialla

Tauon paikka

Synttärisankari Maisa

2-vuotias kaunotar

Vaikea uskoa miten nopeasti aika kuluukaan! Onko siitä muka jo kaksi vuotta, kun valvoin puoli yötä puhelinta vahtien ja tilannetietoja odotellen Kiwien pullauttaessa pentuja maailmaan? Pienestä pallerosta on kahdessa vuodessa kasvanut vähän vähemmän pieni whippetkaunokainen. Eipä sitä silloin arvannut, miten paljon iloa mokoma pieni kääryle voisikaan tuoda. Siispä huikeasti onnea maailman parhaalle Maisalle ja ihanille sisaruksilleen!

Synttäripäivää on vietetty mukavissa merkeissä. Aamupäivällä napattiin naapurista tyttöjen siskolikka mukaan ja kolmikko pääsi rymistelemään aurinkoiseen metsään pariksi tunniksi. Jopa synttärisankari innostui useampaan kertaan juoksemaan ja leikkimään pikkusiskojen kanssa. Lenkin jälkeen kotona odotti maukas hirven luu, jonka parissa on kulunut valtaosa iltapäivästä. Lahjapaketista kuoriutui vielä uusi frisbee, toivottavasti Maikku innostuisi sen perässä juoksentelemaan ja palautuisi takaisin normaaleihin mittoihinsa... Nolottaa myöntää mutta Maisa on päässyt alkuvuoden aikana vähän levähtämään. Neitokainen ei ole juoksun ja sitä seuranneen valeraskauden aikana innostunut juuri liikkumaan ja ulkomuoto on tällä hetkellä vähän vähemmän imarteleva. Painoa ei niinkään ole tullut lisää, lihas on vain korvautunut läskillä. Kyljissä on reilu kerros pehmustetta ja vyötärö ei ole ihan niin sutjakka kuin pitäisi. Onneksi Maisa alkaa vähitellen taas piristyä omaksi itsekseen, eiköhän ihrat sula ja muskelit palaudu nopsaan kun neiti intoutuu taas urheilemaan!

Maisa arvostaa synttäriluuta

2-vuotias Maisa koko komeudessaan

Sinniäkään ei sovi kokonaan unohtaa. Pikkuötökälle kolahtaa tänään mittariin seitsemän kuukautta. Simppa ei ole kuukauden aikana kasvanut juurikaan, säkäkorkeus huitelee 45-45,5 cm tienoilla, selän pituus on noin 46 cm. Painoa on tähän mennessä kertynyt hiukan reilu 11 kg. Jännä nähdä mihin mittoihin se lopulta jämähtää. Sinnin kasvun seuraaminen on kyllä ollut kiehtovaa, se on niin eri mallinen kuin Maisa ja pentuesisaruksensa, eikä se varsinaisesti muistuta emäänsäkään muuten kuin värin puolesta. Itse pidän kyllä Simpan kurvikkaasta tyypistä kovasti, saapa nähdä miltä neiti näyttää esimerkiksi vuoden päästä!

Se pitää Simpasta vielä mainita, että tytteli kävi viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa vieheen perässä juoksemassa. Tiikerinpentu tajusi heti jutun juonen, lähti rätin perään kuin tykin suusta ja tappoi mokoman erittäin perusteellisesti. Hyvin huomasi eron esimerkiksi Maisaan verrattuna. Maikku lähtee vieheen perään leikkisästi hypellen (jos lainkaan) ja menettää kiinnostuksen heti kun se pysähtyy, Sinnin toiminnasta on leikki kaukana ja se ajaa täysin tosissaan. Alusta asti on kyllä huomannut että Sinnillä on saalisviettiä ja taistelutahtoa roimasti enemmän kuin isosiskolla, hyvillä mielin voi siis lähteä raitapaidan kanssa keväämmällä rataharkkoihin!

Simppa-Liisa 7 kk! Takapäähän on tullut mukavasti lisää voimaa ja lihaksia.

Pieni puikulapää ja mustelma nenussa

Sisko ja sen sisko, rakkaat kerrostalokyttääjät

Ei ollut Sinnin päivä tänään...

Jouduinpa sitten tänään näkemään sen, kun oma koira jää vieraan piskin hampaisiin. Onneksi ei käynyt kovin pahasti, mutta inhottavaa silti.

Poikkesimme aamulenkin päätteeksi tyhjään koirapuistoon katsastamaan uusimmat hajut ja viihdyttämään Maisaa. Maikku tykkää kovasti kiipeillä kivien ja kantojen päällä, varsinkin jos siitä saa namun palkaksi. Keskityin niin Makkosen temputtamiseen että unohdin vahtia puiston sisäänkäyntiä. Siinä vaiheessa kun havahduin portin kolahdukseen, oli jo liian myöhäistä. Maisaa hiukan isompi sekarotuinen pystykorva ampaisi iloisesti mölisten kohti Sinniä, joka moisesta röyhkeydestä järkyttyneenä katsoi parhaaksi ottaa jalat alleen. Simppa on käynyt puistossa vain kerran tai kaksi aiemmin eikä ilmeisesti ymmärrä aitojen päälle, koska se puoli kierrosta puistoa ympäri juostuaan rysäytti suoraan päin aitaa ja sai jahtaajansa kimppuunsa. Pystykorva saatiin rääkyvästä Sinnistä heti irti ja ei kun tutkimaan pennun saamia vaurioita.

Jakaus päässä ja hampaanjäljet kankussa, ei sen pahempaa. Reiden haavat eivät ole kovinkaan syviä, nahka ei ole kokonaan puhki. Sinnillä on myös nenänpäällys hiukan turvoksissa ja punainen, tälli tuli siihenkin. Raitapaita ei onneksi pienestä hätkähdä, se ei vaikuta erityisen järkyttyneeltä tapahtuneesta vaikka tuskin sen käsitys vieraista koirista varsinaisesti paranikaan. Simppa ei myöskään arista mitään kohtaa vaikka törmäys aitaa päin olikin kova. Pitää nyt seurailla tuleeko jotain jumeja tai muita ongelmia. Maisa pitäisi joka tapauksessa käyttää osteopaatilla vuosihuollossa, samalla vaivalla sitä kaiketi veisi Sinninkin tarkistettavaksi.

Mökkeilyä ja sairaskertomuksia

Käväisimme viime viikolla viiden päivän mökkivisiitillä. Keli ei ollut paras mahdollinen, mutta koirat pääsivät sentään vähän juoksentelemaan jäälle. Kuvat kertokoon kaiken tarpeellisen tuosta reissusta, muuten ajattelin keskittyä lempiasiaani eli valittamiseen. Tällä kertaa aiheena koirieni terveys, tai ennemminkin sen ajoittainen puute.

Sinni on ollut viime aikoina varsin moniongelmainen tapaus. Viime viikon tiistaina ötökkä suureksi järkytyksekseen (ja myös minun järkytyksekseni) otti ja pissasi alleen aivan tahattomasti. Ei todellakaan normaalia pennulta, joka on ollut täysin nestetiivis jo useamman kuukauden. Lisäksi ulkona esiintyi muita oireita: Pissiminen kesti kohtuuttoman kauan, neiti tiristeli pitkään vaikka mitään ei enää edes tullut ja kyykkäsi useamman kerran peräkkäin. Oireiden perusteella diagnoosi oli varsin selkeä, virtsatietulehdus ja hoidoksi viikon antibioottikuuri. Kuuri loppui eilen, nyt toivotaan että vaiva oli sillä hoidettu eikä uusiudu.

Toisinaan epäilyttää, että Sinnin sukutaulusta löytyy muutakin kuin whippetejä. Esim. Klonkku ja velociraptor. 

Toisena vitsauksena pikkutiikerillä on jo jonkun aikaa ollut papilloomaviruksen aiheuttamat ällöttävät mollikat suussa. Alun perin moukuloita oli kolme, nyt yksi on jo onneksi pudonnut omia aikojaan pois. Toinen jäljelle jääneistä on kuitenkin kasvanut harmillisen kookkaaksi, ja jos se ei lähiaikoina poistu omatoimisesti, täytyy kai alkaa harkita jotain muita keinoja siitä eroon pääsemiseksi. Ei se vielä Sinniä itseään pahemmin häiritse, mutta jos se tuosta vielä kasvaa, alkaa olla vaarana että inha syylä haittaa esim. syömistä. Harmittomiahan papilloomat sinänsä ovat, häviävät ajan myötä itsekseen immuunipuolustuksen kehittyessä, mutta inhottavia silti. Ja sitten vielä toistuvat karvatupen tulehdukset. Tämä(kin) on ilmeisesti varsin yleinen pentujen ongelma ja sekin mitä luultavimmin häviää itsekseen ajan kanssa, mutta olisihan elämä tietysti helpompaa jos ei joka päivä tarvitsisi pyyhkiä rupea ja mätää jostain päin Simpan naamaa.

Ei se ihan aina näytä mielipuolelta...

Harmaita hiuksia ovat aiheuttaneet myös Sinnin korvat. Simppa sai reilu kuukausi takaperin korvalehden kärkeen pienen nirhauman luultavasti Maisan hampaista. En edes kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, ei sitä rupea tummasta korvasta erottanut eikä se näyttänyt mitenkään kummalta. Kunnes sitten erään lenkin jälkeen koirien takit olivat suhteellisen veriset ja Sinnin korvassa pienen ruven tilalla peukalonpään kokoinen isompi rupi. Seuraavana päivänä rupi putosi pois ja korvaan jäi lovi, joka aukesi joka kerta kun Sinni ravisti päätään tai teki muita äkkiliikkeitä. Simpalla on korvien päissä äärettömän huono verenkierto, ja tuota korvan lovea on nyt paranneltu pitkään ja hartaasti. Ensimmäisen viikon Sinni kulki korva laastaroituna ja poskeen teipattuna, sukka päässä. Seuraavat kaksi viikkoa varustusta kevennettiin vähitellen. Tällä hetkellä teippauksia ei enää tarvita, korva ei kovin helpolla aukea. Pieni rupi on edelleen jäljellä ja korvan kärjestä puuttuu pala. Ja muutama päivä sitten huomasin Sinnin toisen korvan kärjessä ruven ja pienen loven... Loistavaa.

Sinni leikkii vaikka väkisin, Maisa ei arvosta

Ja koska ei riitä että vain toinen koirista olisi jotenkin vaivainen, Maisan mielestä elämä on pilalla. Makkonen on tukevasti valeraskaana ja tutun, iloisen hömppäblondin tilalla on turvonnut ja masentunut itkupilli. Maisa ei halua leikkiä, ulkona se raahautuu perässä käsijarru päällä, vapaana ollessaan joko istuu ja möllöttää paikoillaan tai hipsuttelee korvat lurpallaan kantapäillä. Edes Sinni ei saa sitä innostettua ottamaan paria juoksuaskelta enempää eikä lelutkaan kiinnosta. Sisällä Makku tunkee kainaloon, huokailee ja vinkuu milloin mistäkin syystä. Ahnehan se on aina ollut, mutta nyt suhtautuminen ruokaan on suorastaan pakkomielteistä. Maisa volisee kovaan ääneen ruokaa odotellessaan ja ruuan jälkeen valittaa hiljaa kun lisää sapuskaa tekisi mieli. Ei kyllä hirveästi naurata jos juoksuista aina seuraa useamman kuukauden masennusjakso.

Jos nyt jotain hyvää pitää keksiä, niin sentään kevät näyttää tulevan ajoissa. Kunhan vaan metsässä polut sulaisivat ettei lenkkeily olisi hengenvaarallista...

Mai <3

Siskokset

Sinni demonstroi whippetin eleganssia

Mai <3

Sinnikin osaa olla edustava, kun tarpeeksi yrittää

Whippet-Tapahtumassa

Eilen oli pitkä ja raskas päivä niin koirilla kuin emännälläkin. Klaukkalassa järjestetyssä epävirallisessa Whippet-Harrastajien tapahtumassa vierähti matkoineen kaikkineen liki kymmenen tuntia, ihan liikaa siis. Paikalla oli lähes 120 whippetiä, tuomareita vain kaksi, arvostelu varsin perusteellista (mikä ei sinänsä ole huono asia) ja normaaleiden luokkien lisäksi päivään oli tungettu kaiken maailman ylimääräisiä kilpailuja, kuten paras pää ja ilme sekä liikkeet, unohtamatta loputtomia BIS-kilpailuja päivän lopuksi. Tällä hetkellä takki on totaalisen tyhjä ja viimeinenkin näyttelyinnostus kadonnut taivaan tuuliin.

Tapahtuma alkoi parin tunnin odottelulla, olimme paikalla kymmenen maissa ja pennut pääsivät kehään puolen päivän aikoihin. Sinnille saatiin tulokseksi lähinnä paha mieli ja vakaa päätös, että pikkuotusta ei raahata enää yhteenkään turhaan pentukehään, eikä luultavasti kovin moneen, jos yhteenkään, aikuiskehäänkään, ellei jotain todella kummallista tapahdu. Jo Kaapelitehtaalla se oli selvästi tyytymätön koko näyttelytouhuun, Klaukkalassa vielä enemmän.

Tarttui Sinnille matkaan jotain hyvääkin, nimittäin upouusi Vinttipisteen takki. Hillityt värit sopivat pienelle yrmylle mainiosti, Simppa ei ole varsinaisesti vaaleanpunainen ja pörröinen.

Olen aiemminkin muistaakseni maininnut, että Sinni ei ole erityisen sosiaalinen. Kyse ei ole arkuudesta, sosiaalistamisen puutteesta tai huonoista kokemuksista. Sitä ei vain yksinkertaisesti vieraat kiinnosta. Sinni ei väistä ihmisiä, Sinni ei arastele muita koiria, se ei vain haluaisi olla missään tekemisissä niiden kanssa ja kokee omaan tilaansa tunkeutumisen hyvin epäkohteliaana. Normaalisti iloisesta, hassusta lelutiikeristä kuoriutuu näyttelypaikalla hapannaamainen kulmiensa alta mulkoileva katkarapu, joka mielellään toivottaisi joka ikisen hännänheiluttajan ja lässyttäjän hornan tuuttiin. Haluaisin tulevaisuudessakin olla persoonallisen pikkuötökän luottamuksen arvoinen, joten Simpan pakottaminen täysin turhaan tilanteisiin, joissa sillä on epämukavaa, ei tunnu kovin kannattavalta.

Maisa on tietyllä tapaa pikkusiskonsa vastakohta. Hömppä blondi on täpinöissään kun sitä huomioidaan ja se saa esitellä namintuijotuskykyjään ja tietenkin syödä niitä namuja. Maikku lähtee luottavaisesti kenen hyvänsä matkaan, jokainen koira on mahdollinen uusi ystävä ja ihmiset ovat huisin mahtavia, niiltä voi saada herkkuja ja silityksiä. Eilen Maisa näytteli itselleen kassikaupalla pyttyjä, rusetteja ja muuta rompetta. Tuloksista muistuu mieleen lähinnä PN2 ja BIS-nuori. Tuomaria ei selvästikään haitannut, että Makkonen on juoksun jäljiltä löysä, paksu ja pöhöttynyt. Taisi tyttönen käydä myös kilpailemassa näteimmästä nassusta ja hienoimmista liikkeistä. Kiitos Maisan handlereille, Muikkusella taisi olla ihan hauskaa.

Maikku ja painonsa verran palkintoja. Harmi kyllä, palkintokassista löytynyt 

Top Caniksen heijastinpanta on tehty jollekin huomattavasti 

paksukaulaisemmalle kaverille.

Ja sitten taas siihen valitusmoodiin. Miten mielekästä on harrastaa lajia, josta saa maksaa itsensä kipeäksi ja tapahtumapaikalla tulee lähinnä tuijotettua kelloa ja mietittyä koska saa lähteä kotiin? Mitä koirille tai minulle jää näyttelyharrastuksesta käteen? Kuten todettu, Sinnille lähinnä paha mieli. Minulle ei varsinaisesti sitä, mutta ei kyllä paljon muutakaan. Olen varmaan jotenkin viallinen, kun en ole onnistunut kaivamaan itsestäni minkäänlaista kilpailuviettiä. Koirien menestys ei nosta niiden arvoa silmissäni, Maisasta tykkäisin aivan yhtä paljon vaikka KoiraNetissä tulosrivi näyttäisi pelkkää T:tä. En myöskään elättele mitään kasvatushaaveita, joten senkään takia en tarvitse koirilleni titteleitä. Maisa on suunnitelmissa leikkauttaa viimeistään seuraavien juoksujen jälkeen, ellei jo aiemmin, ja Sinnikin sitten aikanaan.

Näytelkää keskenänne, minä syön isosiskon korvan! T. Sinni

Monet sanovat että näyttelyihin mennään tapaamaan tuttuja ja katsomaan hienoja koiria. Noh, tapaan valtaosaa niistä tutuista muutenkin kohtuullisen usein, ei sitä varten tarvitse näyttelyihin asti lähteä. Ja mitä tulee niihin vieraisiin ihmisiin ja koiriin, meissä taitaa olla Sinnin kanssa jotain samaa: ei kiinnosta, sori vaan. Minulle on yks hailee kenen koira voittaa ja kuka saa tällä kertaa H:n. Kehiä jaksan seurata juuri ja juuri sen verran, että tiedän milloin suunnilleen on Maisan vuoro. En myöskään ole yleensä kovin innostunut virittelemään small talkia täysin tuntemattomien kanssa kehän laidalla. Toki olen iloinen tuttujen koirien menestyksestä eikä varsinaisesti harmita jos Maisa pärjää, tuloksilla kuitenkin on merkitystä mm. kasvattajalle ja lähisukulaisten omistajille. Mutta maineen ja kunnian kerääminen jollekulle toiselle on kieltämättä hiukan erikoinen lähtökohta harrastukselle, eikö?

Kohta on taas kevät ja näyttelykausi pyörähtää kunnolla käyntiin. Tällä hetkellä ei juurikaan kiinnosta ilmoittaa Maisaa yhtään minnekään. Ajatuskin jostain erkkarista lähinnä kauhistuttaa. Kymmentuntinen päivä hirveässä helteessä tai vaihtoehtoisesti kaatosateessa ei vastaa käsitystäni hauskanpidosta, ei vaikka kuinka olisi arvostettu kasvattajatuomari koiria härkkimässä. Ei sillä, on niitä kivojakin näyttelyreissuja ollut, useampikin. Niitä yhdistää lyhyt matka, hyvä seura, mukava keli ja kohtuullinen koiramäärä. Sisänäyttelyt voisi suosiolla jättää tulevaisuudessa kokonaan väliin, ahtaissa tiloissa juhlii lähinnä taudit. Samoin sellaiset joihin aivan varmasti ilmoitetaan hillitön määrä koiria. Ja yli tunnin ajomatkan päässä olevat.  Ristiinaan ajaa mökiltä reilussa puolessa tunnissa, Maisa voisi käydä siellä heinäkuussa syömässä nakkia. Ehkä.

Joko saa namuja?

Maisasta tuli aikuinen, Sinnistä VSP

Niinhän siinä sitten kävi, että viime torstaina rakas pieni Muikkunen päätti aloittaa ihka ensimmäisen juoksunsa suhteellisen kypsässä 1 v 10 kk iässä. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, Maisalla alkoi agilitykurssi viime tiistaina ja nyt tietysti seuraavat kurssikerrat jäävät väliin. Jo tiistaina oli havaittavissa merkkejä alkavasta juoksusta. Normaalisti Maisa on ollut hallilla varsin skarppi ja vauhdikas, viime viikolla sitä ei huvittanut pätkän vertaa yhtään mikään. Seuraavana päivänä lahnailu ja kitinä vain lisääntyivät, ja torstaina ilmaantuivat ensimmäiset veritipat.

Tähän asti juoksukoettelemus on ollut kohtalaisen rankka niin koiralle kuin omistajallekin. Juoksupöksyt olivat neidille melkoinen järkytys, mutta vielä inhottavampia ovat juoksun kanssa samaan aikaan alkaneet mahavaivat. Maisa on aina ennen ollut suorastaan teräsvatsainen eikä pakki ole mennyt sekaisin sitten mistään. Viime päivinä Maisa-raasu on kuitenkin ollut varsin huonovointinen, mahassa myllertää varsinkin iltaisin ja taitaa tyttöä ajoittain närästääkin. Kaiken huipuksi eilisaamusta asti Maikku on ollut aivan totaalisen ruikulilla, ulkona on saanut ravata tunnin-kahden välein yölläkin. Toivottavasti ressukan olo kohenee pian.

Kääryleet

Sinni puolestaan kävi suorittamassa näyttelydebyyttinsä Kaapelitehtaan pentunäyttelyssä. Pikkuötökkä suhtautui hälinään tyyliinsä sopivasti juron rauhallisesti. Siinä missä sisarukset kylvivät pusuja ja hännänheilutuksia kaikkialle lähiympäristöön, Simppa tyytyi sivustaseuraajan rooliin ja tarkkaili tapahtumia kulmiensa alta mulkoilemalla. Rakastettava kakara, jörö ja itseriittoinen :)

Kehässä Sinni ei nyt varsinaisesti säväyttänyt iloisella tai innokkaalla esiintymisellä, mutta liikkui kohtuullisen suosiolla ja malttoi seistä riittävän hyvin. Pöydällä pönöttäessään namin jauhamiseen keskittynyt pikkueläin mulkaisi tuomaria niin kiukkuisesti, että sai tämän nauramaan. Hampaiden tarkistus ja muu kopelointi sujui kuitenkin onneksi ihan mallikkaasti. Liekö sitten ollut taitavan silmäpelin ansiota, mutta niin vaan raidallinen ex-katkarapu sijoittui luokkansa kärkeen kera KP:n ja päihitti vielä 7- alle 9 kk -luokan voittajan. Loppujen lopuksi pieni lelutiikeri oli hienosti VSP, ROP:n ollessa kukapa muukaan kuin hurjan komea velipoika.

Pikkupuikula ja lainavermeet (kuva: Riina Tuominen)

Ai niin, tulihan se talvi ja pakkasetkin viimein. Kurakeleille saatiin heittää hyvästit lauantaina ja luntakin ilmaantui muutama sentti. Koirien osalta talven vastaanotto ei ollut erityisen riemukas. Maisa jaksoi hiukan innostua lumesta ensimmäisenä päivänä, mutta Sinnin puolesta koko moska olisi saanut jäädä satamatta. Simppa-Liisa ei erityisemmin nauti kylmyydestä, haalarista huolimatta se vaikuttaa ulkona hiukan viluiselta ja etenkin neidin tassut tuntuvat paleltuvan herkästi. Pitääpä kokeilla mitä ötökkä sanoo tossuista, josko alkaisi talvilenkkeilykin maistua.